sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Sitä rauhaa ja hiljaisuutta.

Lähdimme eilen äidin ja isän kanssa mökille Paraisille jouluvalmisteluihin ja joulun viettoon. Heräsimme aamutuimaan ruokakauppahelvettiin, josta selvisimme yllätäen hyvinkin helpolla. Puolen päivän aikaan pääsimme mökille ja se päivä meni enemmän horroksessa kuin oli ajateltu etukäteen. Olen ollut lomalla jo viikon verran ja jokainen päivä on pitänyt sisällään puuhaa ja menoa. Eilisen päivän tosiaan melkein nukuin. 



Tänään sitten alkoi siivousrumba ja hikiset hetket. Imuroinnin ja pölytysten jälkeen, äidin pestessä lattioita. pakenin itse rantaan vetämään henkeä ja ikuistamaan muutaman ohimenevän hetken auringon pilkahdusta pilvien raosta ennen lumisateen alkua. 




Tämä maisema on oma sielunmaisemani. Siihen en kyllästy ikinä. Hiljasuus ja rauha tuntuu silti, että aika pysähtyy. Tämä on oma pieni pakopaikkani arjesta ja kiireestä. Ajatus saa levätä eikä tarvitse ajatella. 




Ihanaa Joulun aikaa kaikille. Nauttikaa rauhasta ja kaikesta hyvästä. 

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Harmaata ja ankeaa.

Lumi tuli, kesti pari päivää ja katosi. Sen mukana pirteys ja iloisuus. Taisin kommentoida erääseen seuraamaani blogiin, että olen antanut itselleni kehitystehtäväksi pyrkiä ajattelemaan positiivisemmin ja pyrkimään pois minulle tyypillisestä valittamisesta ja negatiivisuudessa vellomisesta. No siinähän kehitystehtävää kerrakseen. Aurinkoa ei ole näkynyt kohta melkein viikko kausiin kuin pilkahduksen verran ja se todella vaikuttaa jaksamiseen ja mielialaan. Perinteisenä anti-talvi -ihmisenä jopa minä alan kaivata lunta. Siitä tulisi valoa. 

Kuitenkin, jokaisesta päivästä löytyy pilkahdus positiivisuutta. Viime torstaina oli päivä, kun unet olivat jääneet vähiin, töissä oli rehelllisesti hyvin hankala ja hermoille käyvä potilas, ja henkilökohtaisesti kaikki ärsytti. Työpäivän päätteeksi kun halusi hautautua peiton alle, pakoon maailmaa olin mennyt lupaamaan viedä siskontyttö tanssitunnille, sillä heillä oli auto huollossa. Ja muuten otti päähän. Ei pääsyt kotiin, ja oli vielä nälkä. Mutta se tunne kun tanssitunnin jälkeen alle 4 vuotias tädin kullanmurunen juoksee suoraan syliin. Tuli melkeen itku. Niin kiukkuinen kuin olin niin se oli juuri se mitä silloin kaipasi. Tiukka rutistus ja suukko poskelle. 



Jokaisesta päivästä löytyy oma pilkahdus aurinkoa. Jos vain haluaa, niin sen kyllä löytää.

Kuva: Pinterest

lauantai 22. marraskuuta 2014

Joulun odotusta...

Kohti joulua mennään hurjaa vauhtia. Eilen satanut lumipeite, jollain tavalla villitsi meikäläisen joulumieltä. Tänään on tullut siivoskeltua ja kaivettua joulukoristeita vaatehuoneen hyllyiltä. Paikat on pullollaan kynttilöitä (minkä seurauksena  täällä on tosi kuuma ;) ) ja jouluvaloja. Kuinkahan monta kertaa sen olen jo sanonut, että rakastan joulua? Mutta siis joulun hengetär täällä iltaa vaan. 



Sain kyllä hetken aikaan miettiä tuota joulutonttua laittaessani, että onkohan vielä liian aikaista? Mutta oikeasti, ketä se haittaa. Eipä sitä kuitenkaan täällä kukaan muu sitä katsele kuin meikäläinen ihan itse. Ja satunnaisesti kahvilla piipahtavat kaverit. 



Kynttelikkö saa jäädä tänäjouluna laittamatta ihan käytännön syistä, koska rehellisesti meikältä alkaa loppua sähköpistokkeet kesken. Tämän asunnon yksi huono puoli on aivan liian vähäinen sähköpistokkeiden määrä. Jatkojohtoja on jo niin paljon, että saan kohta jonkin sortin oikosulun aikaiseksi. 




Huomenna ohjelmassa on lisää joulun odotusta Suomen virallisen Joulukaupungin Turun Vanhan Suurtorin Joulumarkkinoiden puitteissa. Sisko perheineen lähtee tervehtimään Joulupukkia ja katsastamaan tänään avatun Joulukadun. Meikä varmaan tyhjentää tilinsä markkinakojuihin :D 



Iloista pikkujouluaikaa itse kullekin. 

torstai 6. marraskuuta 2014

Joulusta, lahjoista ja itsetehdystä.

Olen Joulu-ihminen, henkeen ja vereen. Rakastan antaa lahjoja, tehdä itse asioita jotka ilahduttavat muita. Tässä asiassa on vain yksi pieni ongelma. Jouluruuhkissa ja ihmispaljouksissa minuta kuoriutuu ihmishirviö, jolta voi pelastua ainoastaan viemällä pois ruuhkasta mahdollisimman nopeasti. Tämän vuoksi pyrin vuosittain hankkimaan joululahjat riittävän ajoissa, ettei tule tilaisuutta, jolloin sinne jouluruuhkaan on PAKKO mennä. Vapaaehtoisesti meneminen on vielä suhteellisen siedettävää.



Olen syksyn aikana hurahtanut täydellisesti Pinterestin ihmeelliseen maailmaan, ja sitä kautta saanut useita mahtavia ideoita itsetehtyihin lahjoihin ja kaikkeen pieneen askarteluun. Hiljalleen idea on kasaantunut ja nyt tiedän täsmälleen mitä rakkaat ystäväni saavat kiitokseksi ihanasta vuodesta ja siitä miten mahtavia ystäviä he ovat.

Spa in a Jar- idea kolahti heti. Purkkiin kerätään pieniä ihanuuksia kauneuden hoitoon ja hemmotteluun liittyen ja koristellaan purkit kauniisti. Olen päättänyt tehdä neljä purkkia, joista jokainen on saajansa näköinen. Tai siihen ainakin pyrin. Kolme purkkia on selkeitä ja helppoja, mutta neljännen kanssa hieman tuskastelen vielä.


keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Koti.

Muutin takaisin Turkuun vajaan kolmen Vantaan vuoden jälkeen hieman reilu vuosi sitten. Neljän kuukauden ajan asuin vanhempieni luona vanhassa rakkaassa vinttihuoneessa ennen oman asunnon löytämistä. Nyt yhdeksättä kuukautta omassa kolossa asuneena sain ihmeellisen elämyksen tänä aamuna, kun jälleen pyörittelin kalusteita ja kasailin uutta kirjahyllyä. Tämä on Koti. Isolla Koolla.



Vaikkakin vuokra-asunto, niin siitä huolimatta olen kotiutunut asuntoon paremmin kuin olisin voinut kuvitella. Vuokranantajien kanssa eilen istuimme kahvilla keittiössä ja suunnittelimme uusia keittiön kaappeja. Tai no kaapin ovia. Sain vaikuttaa omalla mielipiteelläni, jonka he huomioivat, jotta viihtyisin vielä paremmin. 


Onhan täällä vielä paljon tehtävää, kalusteet ovat pitkälti Ikea- kamaa ja hätäisesti aikoinaan hankittuja, joista haluaisin hiljalleen päästä eroon. Projekti jatkuu hiljalleen. 


Mutta istuessani kahvikuppi kourassa sohvan nurkalla asuntoa katsellen tuli kyllä sellainen olo, ettei tästä enää enempää Kotia saa. Keittiöstä leijailee jälleen ihana tuoreen leivän tuoksu ja radiosta soi hiljalleen musiikki. Tunnelma on mahtava, vaikka on vain Keskiviikko iltapäivä. 

perjantai 3. lokakuuta 2014

Viha rakkaus -suhde Syksyyn.

Tälläisenä harmaana tihkusateisena aamuna herätessään mieliala on kurja ja mikään muu kuin takaisin peiton alle kömpiminen ei kiinnosta. Iltavuoro odottaa muutaman tunnin kuluttua ja illan saakin viettää taas kuunnelle mitä mielikuvituksellisempia nimityksiä kuunnellessä. Kyllä, sellaista porukkaa taas töissä. Ajattelin aikani kuluksi purkaa kameralta kuvia koneelle, ja sain pienen piristyksen päivääni törmätessäni parin viikon takaisiin kuviin Ruissalon pickniciltä.





Lähdimme extempore picknicille ystäväni kanssa Ruissalon Kansanpuistoon. Riivimme jääkaapeista kasaan upean Brunssin, pakkasimme eväät ja vauvelin autoon ja lähdimme viettämään aamupäivää aurinkoon. Ruissalo on aina ollut ehdottomasti yksi lempi paikoistani Turussa. Paikka joka huokuu rauhaa, luontoa ja saariston tunnelmaa ja on ihan pienen matkan päästä keskustan hälinästä.



Kansanpuiston ranta tosin oli täynnä Kanadan hanhia tai mitähän kiljukauloja mahtoikaan olla. En ole kauhea lintufani. Linnut on ehkä hieman pelottavia, joten leiriydyttiin mahdollisimman kauas kyseisitä kotkottajista. Löysimme ihana paikan Vesibussin laiturilta. Aurinko helli ulkoilijoita ja kaverin muksi sai varmaan parhaimmat päiväunet meren äärellä.





Kerroinko jo miten inhoan syksyä? No jos syksy on tälläinen niin ehkä voisin hiljalleen muuttaa mielipidettä asiasta. Ehkä syksy ei olekaan niin kurja kuin olen aikaisemmin antanut itseni ymmärtää. Nyt kun ruska alkaa värjätä puita pitäisi varmaan järjestää uusi aamupäivä retki, napata uusi kameralaukku mukaan ja lähteä vähän nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta.





tiistai 9. syyskuuta 2014

Syksyä säilömässä.

Sain eilen hepulin. Tai idea siihen hepuliin tuli jo viikonloppuna, kun äiti toi terveisinä Mummilta puolikkaan kurpitsan ja vanhempien luota pussillisen tuoreita omenoita omista puista. Aloin hulluna säilömään. Sen lisäksi ostin vielä puolukoita. Mustikat ja raparperihan oli pakastettu jo aiemmin Elokuussa. 

Hikihatussa hepulin vallassa heiluin keittiössä koko armaan Maanantai-päivän. Rappukäytävässä oli jos jonkin moisia tuoksuja, joita naapuritkin ihmettelivät. 





Kurpitsaa oli PALJON!!! Vaikka se olikin vain puolikas. Enkä rehellisesti koskaan ollut käsitellyt kurpitsaa. Enpä toki ollut aikaisemmin keitellut omenaa ja puolukkaa hilloksikaan. 



Kurpitsasta tuli loputa piirakkaa, survosta ja paahdettua sellaista. Suurin osa päätyi pakastimeen. 

Kurpitsapiirakka eli tää perinteinen Jenkki Pupmkinpie oli ihanaa. Vaikka ensikertalaisena touhuinkin niin onnistuin mielestäni aika hyvin. Kaveri Norjan puolelta Instagramin välityksellä lähetteli terveisiä, että voisin jo lopettaa kuvien postailun, sillä hänen 21 päivän protsku-kuuri ja laihin menee ihan mönkään kohta. 


Sisko alkoi jo ehdottamaan punaista tupaa ja peruna maata. Enhän mä ole koskaan tehnyt mitään tälläistä. Jostain syystä näin "aikuisuuden" myötä on alkanut nauttia mielettömästi siitä, mitä itse saa aikaan. Voin talvella tehdä lettuja oman omppusoseen kera. Tai Jouluksi leipoa sitä Pumpkin pieta itse tehdystä kurpitsasoseesta. Ja raparperikiisseliä. 

Ihana talvi tulossa siltä osin. Itse tehty :) 

tiistai 2. syyskuuta 2014

Berlin, Liebe Berlin

Tätä reissua odoteltiin koko kesä. Kesälomaa oli lähes olemattomasti, joten yhden hyvän ystävättären kanssa järjestettiin loppukesästä pieni irtiotto arkeen. Berliini odotti saapumistamme jo kesäkuun alusta, jolloin saimme mahti-ideamme. 



Torstai-iltana asuimme ulos koneesta leudon lämpimään Berliinin kesä-iltaan. Rakastuin kaupunkiin välittömästi. Ihmisten upeaan suhtautumiseen lähes kaikkeen, ystävällisyyteen ja avuliaisuuteen, avoimeen suhtautumiseen ihmisiä kohtaan. Kaupunki itsessään on ihana. Historiaa ja modernia kulttuuria. 



Heti torstai-iltana emme jaksaneet kuin hakeutua ruuan pariin ja nukkumaan hotelliin, sillä saavuimme vasta kymmenen aikaan illalla. Perjantai-aamulla malttamattomana lähdimme heti kierrokselle. Hotellimme Novotel Mitte Berlin sijaitsi aika keskeisellä paikalla Museosaaren etelä osassa, vain parin korttelin päässä Berliinin tuomiokirkosta. Mikä siis tälläiselle himoturistille on enemmän kuin unelma sijanti. 





Kävelimme museosaaren päästä päähän ja jatkoimme jalan matkaa Brandenburgin torille aamiaiselle. 





Kävelimme koko perjantai-päivän ja pakko sanoa että jalkoja pakotti ihan kiitettävästi illalla. Erityisesti koska tyttöjen sinkkureissulla oltiin, piti vielä käydä tutustumassa paikalliseen yöelämään. Päädyimme ystäväni tökavereiden suosituksesta ja avulla Club Felixin vieraslistalle ja mihin siitä päädyimmekään. Oli muuten mielenkiintoinen ilta. Paikka oli aivan mahtava. Musiikki vei mennessään ja seura oli mahtavaa. Edelleen jaksan hehkuttaa ihmisten ihanaa suhtautumista kaikkeen. 



Lauantaina otettiin hiukan rauhallisemmin. Kuka käskee juoksemaan läpi lähes kaikki kaupungin nähtävyydet läpi heti ensimmäisenä päivänä? No Shoppailtiin me ehkä hieman. Lähtöpäivänä saatiin istua matkalaukkujen päällä, jotta saatiin ne kiinni. Illalla päädyimme ihan mahtavaan illanviettoon Citadel Music Festivalin merkeissä katsomaan uutta musiikillistä rakkauttamme Milky Chance- bändiä. Ja saimme uuden musiikillisen tuttavuuden James Herseyn, jonka levy taitaa ilmestyä joskus Lokakuun puolella. Ilta oli mahtava, sillä aikaisempi oletus oli että olemme menossa pienelle klubi keikalle. Sen sijaan päädyttiin ikivanhan linnoituksen keskuspihalle festareille!! 



Sunnuntaina oli lähtöpäivä ja fiilis sen mukainen. Taivaalta tuli vettä kuin Esterin sieltä ja muutenkin oli sellainen Sunday- night meininki kun tiesi että arki odottaa taas seuraavana päivänä. Luovutimme huoneen ja jätimme laukun upean hotellihenkilökunnan hellään huomaan ja suuntasimme metrolla Potsdamer Platzille aamiaiselle. 

Viimeiset kulttuuripläjäykset saimme kun aamiaisen jälkeen kävelimme Berliinin Holokaustin muistomerkille muutaman korttelin päähän. Näky oli jokseenkin vaikuttava ja mielestäni muistomerkki oli mielettömän sopiva ja asiansa ajava. 2711 erikokoista kivipaatta korttelin alueella. Korttelin alapuolella oli vielä infomaatio keskus aiheesta, jossa olisi ollu kaikki 6 miljoonaa nimeä, jotka holokaustin uhreiksi joutuivat. Emme valitettavasti sinne ennättäneet sillä yllättäen jonoa oli. Ja pitkälle. 





Kotimatka meni unessa. Täydellisen väsyneenä. Kotona oltiin vasta likeempänä puoltayötä. Jalat tohjona ja mielettömän kipeänä. Nyt ollaankin sairauslomalla. Jalkojen hiertymät pääsivät tulehtumaan ja nyt käveleminen on tuskaista ja likeemmäs mahdotonta. Onneksi reissu oli täydellinen. Kolme päivää jotka tuntuivat pidemmältä ajalta. Vaikka olisin mieluusti jäänyt vielä pidemmäksi ajaksi. Hotellimme oli ihana ja henkilökunta erittäin ystävällistä ja avuliasta. Voin ehdottomasti suositella. 



Berliiniin on päästävä vielä uudelleen. 

tiistai 12. elokuuta 2014

R.I.P Robin Williams.

Katsellessasi öistä tähtitaivasta, tuntuu sinusta siltä, kuin kaikki tähdet nauraisivat.
Koska minä asun eräällä niistä, koska minä nauran eräällä niistä.
Sinun tähtesi ovat niitä, jotka osaavat nauraa.

Ja sitten kun olet unohtanut surusi (ihminen unohtaa aina surunsa), niin olet iloinen siitä, että oelt tuntenut minut.

Tulet aina olemaan ystäväni, sinun tekee mieli nauraa kanssani.
Ja aukaiset joskus, noin vain huviksesi, ikkunan.
Ja ystäväsi hämmästyvät kovasti nähdessään sinun nauravan katsellessasi taivaalle.

Silloin selität heille:
” Niin, tähdet saavat minut aina nauramaan”.

Ja he luulevat sinun olevan hullu.
Olen siten tehnyt sinulle perin ruman kepposen.


Antoine de Saint- Exupéry

torstai 24. heinäkuuta 2014

Lehmien kokoontumisajot ja viikonloppu saaressa.

Viime viikonloppu tuli tarpeeseen. Olimme suunnitelleet kyseistä viikonloppua jo useamman kuukauden ja buukannut viikonlopun kalentereihin varmaan huhtikuussa. "Hullujen lehmien"  kokoontuminen noin 10 vuoden jälkeen. Oli hauskaa. Vietimme viikonlopun kummmitätini mökillä saaressa. Ilma oli aivan ihana, lämmin ja aurinkoinen. Rusketus sai hyvin lisän, mikä on uskomatonta, koska yleensä palan kun aurinko paistaa hiukankin lämpimämmin. 



Vitsit oli hyvin ala-arvoisia ja todella huonoja, mutta nauratti kuitenkin niin, että on vatsa vieläkin kipeä. Ja oli aivan ihana nähdä kaikkia useamman vuoden jälkeen. Kummitätiä tietysti näen säännöllisesti, mutta muuta porukkaa hervemmin. Sovittiinkin viikonlopun päätteeksi, että koitetaan tehdä tästä ainakin vuosittainen perinne. 



Viikonloppu oli aivan mielettömän rentouttava. Kesä töiden puolesta on ollut aika raskasta, ja se lomakin meni reissatessa isovanhempien kanssa Venäjällä. Tuli todella tarpeeseen saada loikoilla laiturilla auringossa, molskahtaa mereen aina kun lämpö alkoi  tuntua liialta ja valetaa mustikkamättäillä keräämässä varastoa talveksi. Puhumattakaan kaikesta muusta. Saunomisesta, grillaamisesta ja pelkästä naisseurasta. Ja se miten ei tarvinnut lainkaan välittää niinkin typeristä asioista kun ulkonäkö ja muistinko harjata hiukset saunan jälkeen. 


Viikonloppu sai kyllä hieman dramaattisemman lopun kun sunnuntai-iltapäivänä ympäri suomea riehuneet ukkoset ylsi myös Lounas-rannikolle. Oltiin tekemässä lähtöä kun huomattiin sadeseinämän lähestyvän. Kohta sitten tuli vettä kuin Esterin sieltä ja tuuli nostattu aikamoisen aallokon. Siinä porukassa ei edes ymmärretty pelätä vaan ihasteltiin salamointia. Kunnes se pienen pieni kippo (vene) herätti meidän huomion. Siinä aallokossa touhu oli jo todella vaarallisen näköistä ja yritettiin huitoa ja huuttaa että kaveri tulis laituriin kunnes sää selkiintyisi. Tyyppi onneksi tajusi asian itsekin ja rantautui sitten naapurin laituriin. Tyypillä ei ollut edes vaatteita vaan jotkut pikkaset uimahousut. Ei ollut ilmeisesti ajatellut, että ukkoskuuro yllättää kesken matkan. Tätä kirjoittaessa itseasiassa alkoi ukkostaa taas. 

No koko hommaa kesti alka tunnin ja sitten oltiinkin jo matkalla mantereelle ja kaupunkiin. Viikonlopusta jäi hyvä mieli ja rentoutuneena sain jatkaa maanataina yöhoitajan hommiin. 



maanantai 14. heinäkuuta 2014

Juurimatkalla Kannaksen Karjalaan.

Huh mikä viikko takana. Se on pitänyt sisällään ihastusta, vihastusta, onnen kyyneleitä, isoja tunteita ja ihmetystä. Viikko sitten maanantaina aloitin matkan isoäitini juurille Kannaksen Karjalaan Venäjälle. Ja kyllä muuten hirvitti. Bussissa istui meikäläisen lisäksi sekalainen sakki, jonka ikä-jakauma oli 27-90. Suurin osa sen reippaasti päälle 60 ikävuoden. Olin jo aikaa kauhistellut mitä matkasta mahtaa tulla, kun oletettavasti olen nuorin koko sakista (kuten olinkin), ja miten sopeudun porukkaan jonka kanssa vietin viisi päivää, josta bussissa useita tunteja. 


Matka oli kuitenkin upea. En osannut odottaa että olisin liikuttunut näinkin paljon päästessäni paikkaan, josta omalla Mummilla on vain hämäriä muistikuvia, jotka perustuvat lähinnä muiden kertomiin tarinoihin. Mummi asui Terijoen Kuokkalassa n 50 kilometrin päässä Pietarista. Suomen silloiselle rajalle ei ollut kovinkaan pitkä matka. Terijoki ja Kuokkala olivat ns. Huvila-aluetta ja kutsuttiin Pohjoismaiden Rivieraksi. Eli aikoinaan paikka on ollut UPEA ja useammat turistit viettivät kesiään seillä. Nykyään paikka on perus-venäläinen kylä. Rannat joista paikka aikoinaan olivat kuulluisia ovat pilalla Pietarin alueen saasteiden takia ja meri ainakin meikäläisille uintikelvoton. 



Maanantai piti sisällään pitkälti matkustamista. Venäjän rajalla vietimme kolme pitkää, kuumaa, ja turhauttavaa tuntia. Jollain tavalla tuntui että ne he.....in virkailija tekivät kiusaa seisottamalla meitä siellä odottamassa lupaa jatkaa matkaa. Mutta matka jatkui. Illalla kahdeksan aikaan pääsimme vihdoin Hotelliimme Kuokkalaan ja suoraan illallispöytään. En edes muista mitä oli tarjolla, mutta lähes 12 tunnin bussissa matkustamisen jälkeen se maistui taivaalliselta. 


Illallisen jälkeen lähdimme vielä kävelemään Mummin kotitietä Mummin vanhalle kotitalolle joka, uskomatonta kyllä, edelleen on pystyssä ja erittäin hyvässä kunnossa ja asuttu. Oli ihana katsoa miten tohkeissaan Mummi oli meidän päästyään sinne. Kuusi, josta Iso-Pappa isänkin muistamana kertoi useasti, oli edelleen talon kulmalla. Mummista näki kilometrien päähän miten onnellinen hän oli. Enkä itse ollut tajunnut läheskään miten iso asia oli päästä sinne ja että minä olin mukana. Siinä ne ensimmäiset kostuneet silmäkulmat. 



Tiistai koostuikin kotiseutua tarkastellessa. Teri-säätiön puolesta paikkakunnalle on pystytetty useita muistomerkkejä ja kunnostettu paikkoja pitämään yllä sitä muistoa ja elämää mitä alueella aikoinaan ole. Nykyisin paikalla ei ole enää paljonkaan Suomalaisten rakennuksia, vaan useimmat on tuhottu ja purettu venäläisten rakennusten ja uusien tilojen tieltä. Ja nekin mitkä ovat edelleen jäljellä ovat hylätty ja jätetty rappeutumaan metsittyneiden tonttien keskelle. Säälittää alueen huono kohtalo, sillä aikoinaan alueella oli kauniita pitsihuviloita ja upeita maisemia, jotka useimmat ovat pelkkää muistoa enää. 







Matkalla tutustuin myös Airiin, joka on Toukokuussa 90 vuotta täyttänyt uskomattoman energinen ja mielettömän ihana ihminen. Airi pakeni sotaa 15 vuotiaana pois Kuokkalasta. Airi myös kulki koulutietä päivittäin Mummini kotitalon ohi, ja muistaa edelleen elävästi Mummini perheen. Airin avulla Mummi muutama vuosi sitten löysikin kotitalonsa. Airin kotitalo ei ollut aivan yhtä hyvässä kunnossa, vaan oli matkalla rappeutumiseen ja piha oli pahasti metsittynyt. Kävelimme hänen vanhan koulutiensä Mummin kotitalolle ja rouva meidän pienestä huolestumisesta huolimatta tassutteli useamman kilometrin meidän mukana kertaakaan valittamatta. Näin nuorena tämä herättää aivan mieletön kunnioitusta ja ihastusta. 


Keskiviikkona tutustuimme Pietariin, vaikke se aivan kotiseutuun kuulunutkaan. Pietari on VALTAVA. Ja ruuhkainen, kuuma ja ahdas. Mutta upea. Kävimme tutustumassa Fabergé- museoon ja pakko myöntää että ne munaset ovat kyllä aika uskomattomia. Ja ilmeisen kalliita, sillö koko museon läpi meidän perässä kulki erittäin tiukan näköinen vartija, joka piti huolen, että typerät turistit eivät ala hölmöilemään. Tämän jälkeen oli vuorossa Katariina toisen Palatsi aivan kaupungin ulkopuolella, jonne päästyämme olimme märkiä kuin uitetut rotat ja suhteellisen tympääntyneitä. Kierros palatsissa oli kyllä sen arvoista, sillä VAU!!! Pietari- päivä oli kyllä uuvuttava, sillä askelmittari näyttä lähemmän 8 käveltyä kilometriä ja Pietari ruuhkissa meni likeemäs kolme tuntia ennen kuin pääsimme takasin, siinä vaiheessa erittäin rakkaaseen hotelliimme. 






Torstaina matkasimme Laivasto-saarelle Krostadtiin. Historiallisen laivastosaaren suosikki kohde oli kuitenkin Luterilainen kirkko. USKOMATON!!! Olen vieläkin ihastuksesta ymmyrkäisenä. Ulkopuolelta Kirkko on upea, mutta tavallisen ortodoksisen kirkon näköinen. Mutta sisältä, jotain aivan omaa luokkaansa. Kuvia sisältä minulla ei ole, sillä juuri siellä vieraillessamme menossa oli jonkin sortin siunaus, ja kuvia ei saanut ottaa. En osaa sanoin kuvata miten upea ilmestys kirkko sisältä oli. Koskaan en ole vastaavaa nähnyt. Muutoin Kronstadt ei herättänyt mitenkään suuria tunteita. Kronstadtista ammuttiin ensimmäiset laukauksen Suomen puolelle kuuluisien Mainilan- laukausten jälkeen. 




Perjantaina alkoi matka kotiin, jota kesti 13 tuntia, ennen omaan ihanaan suihkuun ja sänkyyn pääsyä. Sitä ei osaa arvostaa asioita ennen kuin niitä ei ole. Oma sänky ja kunnon tyynyt. PUHDAS SUIHKU JA WC, veden paine. Ja kirjaimet joista ymmärtää jotain. Venäjällä suurta turhautumista aiheutti se, ettei missään ymmärtänyt mitään. Kirjaimet oli yhtä siansaksaa ja ihmisten puhe ihan yhtälailla. 


Haluamatta kuulostaa ilkeältä Venäjä matkakohteena tippui reissun jälkeen lähes viimeiselle sijalle. En ymmärrä venäläistäkulttuuria tuhota historiallisesti arvokkaita asioita. Tai pysty ymmärtämään mm. sitä, että suomalaisten vanhoista hautakivistä on tehty KATUKIVETYSTÄ. En pysty enkä yritä ymmärtää. Sodan jälkeen tietty kauna on aina olemassa, mutta toisten ihmisten kunnioitusta pitää silti olla olemassa. Venäjällä ei selvästi myöskään arvosteta puhdasta, kaunista luontoa, vaan esimerkiksi Koivistolla pysähtyessämme kävelin rantaan ja totesin sen olevan tyystin pilalla sillä ranta oli täynnä lasia. Roskaa oli joka paikalla ja usein törmäsin myös puoliksi maantasalla oleviin palaneisiin rakennuksiin. Ylittäessämme rajan Suomen puolelle huomasi eron selvästi. 



Matka oli upea, sillä omatkin sukujuureni ovat alueella. Olen matkan aikana kuullut uskomattomia selviytymistarinoita ja saanut uuden kosketuksen todelliseen historiaamme. Maisemat Suomen Lahden rannoilla olivat sanoinkuvaamattoman upeita ja ilmasto kuin pidemmällä etelässä. Rajajoen varrella näky edelleen pommitusten jälkiä. Puut ovat katkenneet runkojen puolestavälistä ja pommien kraaterit ovat edelleen olemassa. Myös juoksuhautojen jäljet olivat edelleen olemassa. Rajajokea ylittäessä porukan perältä lainattiin Tuntematonta Sotilasta:

Nyt juur. Täl hetkel Hietasen poika astu ulkomail. 
Venäjällä ollahan Pojat.