torstai 24. heinäkuuta 2014

Lehmien kokoontumisajot ja viikonloppu saaressa.

Viime viikonloppu tuli tarpeeseen. Olimme suunnitelleet kyseistä viikonloppua jo useamman kuukauden ja buukannut viikonlopun kalentereihin varmaan huhtikuussa. "Hullujen lehmien"  kokoontuminen noin 10 vuoden jälkeen. Oli hauskaa. Vietimme viikonlopun kummmitätini mökillä saaressa. Ilma oli aivan ihana, lämmin ja aurinkoinen. Rusketus sai hyvin lisän, mikä on uskomatonta, koska yleensä palan kun aurinko paistaa hiukankin lämpimämmin. 



Vitsit oli hyvin ala-arvoisia ja todella huonoja, mutta nauratti kuitenkin niin, että on vatsa vieläkin kipeä. Ja oli aivan ihana nähdä kaikkia useamman vuoden jälkeen. Kummitätiä tietysti näen säännöllisesti, mutta muuta porukkaa hervemmin. Sovittiinkin viikonlopun päätteeksi, että koitetaan tehdä tästä ainakin vuosittainen perinne. 



Viikonloppu oli aivan mielettömän rentouttava. Kesä töiden puolesta on ollut aika raskasta, ja se lomakin meni reissatessa isovanhempien kanssa Venäjällä. Tuli todella tarpeeseen saada loikoilla laiturilla auringossa, molskahtaa mereen aina kun lämpö alkoi  tuntua liialta ja valetaa mustikkamättäillä keräämässä varastoa talveksi. Puhumattakaan kaikesta muusta. Saunomisesta, grillaamisesta ja pelkästä naisseurasta. Ja se miten ei tarvinnut lainkaan välittää niinkin typeristä asioista kun ulkonäkö ja muistinko harjata hiukset saunan jälkeen. 


Viikonloppu sai kyllä hieman dramaattisemman lopun kun sunnuntai-iltapäivänä ympäri suomea riehuneet ukkoset ylsi myös Lounas-rannikolle. Oltiin tekemässä lähtöä kun huomattiin sadeseinämän lähestyvän. Kohta sitten tuli vettä kuin Esterin sieltä ja tuuli nostattu aikamoisen aallokon. Siinä porukassa ei edes ymmärretty pelätä vaan ihasteltiin salamointia. Kunnes se pienen pieni kippo (vene) herätti meidän huomion. Siinä aallokossa touhu oli jo todella vaarallisen näköistä ja yritettiin huitoa ja huuttaa että kaveri tulis laituriin kunnes sää selkiintyisi. Tyyppi onneksi tajusi asian itsekin ja rantautui sitten naapurin laituriin. Tyypillä ei ollut edes vaatteita vaan jotkut pikkaset uimahousut. Ei ollut ilmeisesti ajatellut, että ukkoskuuro yllättää kesken matkan. Tätä kirjoittaessa itseasiassa alkoi ukkostaa taas. 

No koko hommaa kesti alka tunnin ja sitten oltiinkin jo matkalla mantereelle ja kaupunkiin. Viikonlopusta jäi hyvä mieli ja rentoutuneena sain jatkaa maanataina yöhoitajan hommiin. 



maanantai 14. heinäkuuta 2014

Juurimatkalla Kannaksen Karjalaan.

Huh mikä viikko takana. Se on pitänyt sisällään ihastusta, vihastusta, onnen kyyneleitä, isoja tunteita ja ihmetystä. Viikko sitten maanantaina aloitin matkan isoäitini juurille Kannaksen Karjalaan Venäjälle. Ja kyllä muuten hirvitti. Bussissa istui meikäläisen lisäksi sekalainen sakki, jonka ikä-jakauma oli 27-90. Suurin osa sen reippaasti päälle 60 ikävuoden. Olin jo aikaa kauhistellut mitä matkasta mahtaa tulla, kun oletettavasti olen nuorin koko sakista (kuten olinkin), ja miten sopeudun porukkaan jonka kanssa vietin viisi päivää, josta bussissa useita tunteja. 


Matka oli kuitenkin upea. En osannut odottaa että olisin liikuttunut näinkin paljon päästessäni paikkaan, josta omalla Mummilla on vain hämäriä muistikuvia, jotka perustuvat lähinnä muiden kertomiin tarinoihin. Mummi asui Terijoen Kuokkalassa n 50 kilometrin päässä Pietarista. Suomen silloiselle rajalle ei ollut kovinkaan pitkä matka. Terijoki ja Kuokkala olivat ns. Huvila-aluetta ja kutsuttiin Pohjoismaiden Rivieraksi. Eli aikoinaan paikka on ollut UPEA ja useammat turistit viettivät kesiään seillä. Nykyään paikka on perus-venäläinen kylä. Rannat joista paikka aikoinaan olivat kuulluisia ovat pilalla Pietarin alueen saasteiden takia ja meri ainakin meikäläisille uintikelvoton. 



Maanantai piti sisällään pitkälti matkustamista. Venäjän rajalla vietimme kolme pitkää, kuumaa, ja turhauttavaa tuntia. Jollain tavalla tuntui että ne he.....in virkailija tekivät kiusaa seisottamalla meitä siellä odottamassa lupaa jatkaa matkaa. Mutta matka jatkui. Illalla kahdeksan aikaan pääsimme vihdoin Hotelliimme Kuokkalaan ja suoraan illallispöytään. En edes muista mitä oli tarjolla, mutta lähes 12 tunnin bussissa matkustamisen jälkeen se maistui taivaalliselta. 


Illallisen jälkeen lähdimme vielä kävelemään Mummin kotitietä Mummin vanhalle kotitalolle joka, uskomatonta kyllä, edelleen on pystyssä ja erittäin hyvässä kunnossa ja asuttu. Oli ihana katsoa miten tohkeissaan Mummi oli meidän päästyään sinne. Kuusi, josta Iso-Pappa isänkin muistamana kertoi useasti, oli edelleen talon kulmalla. Mummista näki kilometrien päähän miten onnellinen hän oli. Enkä itse ollut tajunnut läheskään miten iso asia oli päästä sinne ja että minä olin mukana. Siinä ne ensimmäiset kostuneet silmäkulmat. 



Tiistai koostuikin kotiseutua tarkastellessa. Teri-säätiön puolesta paikkakunnalle on pystytetty useita muistomerkkejä ja kunnostettu paikkoja pitämään yllä sitä muistoa ja elämää mitä alueella aikoinaan ole. Nykyisin paikalla ei ole enää paljonkaan Suomalaisten rakennuksia, vaan useimmat on tuhottu ja purettu venäläisten rakennusten ja uusien tilojen tieltä. Ja nekin mitkä ovat edelleen jäljellä ovat hylätty ja jätetty rappeutumaan metsittyneiden tonttien keskelle. Säälittää alueen huono kohtalo, sillä aikoinaan alueella oli kauniita pitsihuviloita ja upeita maisemia, jotka useimmat ovat pelkkää muistoa enää. 







Matkalla tutustuin myös Airiin, joka on Toukokuussa 90 vuotta täyttänyt uskomattoman energinen ja mielettömän ihana ihminen. Airi pakeni sotaa 15 vuotiaana pois Kuokkalasta. Airi myös kulki koulutietä päivittäin Mummini kotitalon ohi, ja muistaa edelleen elävästi Mummini perheen. Airin avulla Mummi muutama vuosi sitten löysikin kotitalonsa. Airin kotitalo ei ollut aivan yhtä hyvässä kunnossa, vaan oli matkalla rappeutumiseen ja piha oli pahasti metsittynyt. Kävelimme hänen vanhan koulutiensä Mummin kotitalolle ja rouva meidän pienestä huolestumisesta huolimatta tassutteli useamman kilometrin meidän mukana kertaakaan valittamatta. Näin nuorena tämä herättää aivan mieletön kunnioitusta ja ihastusta. 


Keskiviikkona tutustuimme Pietariin, vaikke se aivan kotiseutuun kuulunutkaan. Pietari on VALTAVA. Ja ruuhkainen, kuuma ja ahdas. Mutta upea. Kävimme tutustumassa Fabergé- museoon ja pakko myöntää että ne munaset ovat kyllä aika uskomattomia. Ja ilmeisen kalliita, sillö koko museon läpi meidän perässä kulki erittäin tiukan näköinen vartija, joka piti huolen, että typerät turistit eivät ala hölmöilemään. Tämän jälkeen oli vuorossa Katariina toisen Palatsi aivan kaupungin ulkopuolella, jonne päästyämme olimme märkiä kuin uitetut rotat ja suhteellisen tympääntyneitä. Kierros palatsissa oli kyllä sen arvoista, sillä VAU!!! Pietari- päivä oli kyllä uuvuttava, sillä askelmittari näyttä lähemmän 8 käveltyä kilometriä ja Pietari ruuhkissa meni likeemäs kolme tuntia ennen kuin pääsimme takasin, siinä vaiheessa erittäin rakkaaseen hotelliimme. 






Torstaina matkasimme Laivasto-saarelle Krostadtiin. Historiallisen laivastosaaren suosikki kohde oli kuitenkin Luterilainen kirkko. USKOMATON!!! Olen vieläkin ihastuksesta ymmyrkäisenä. Ulkopuolelta Kirkko on upea, mutta tavallisen ortodoksisen kirkon näköinen. Mutta sisältä, jotain aivan omaa luokkaansa. Kuvia sisältä minulla ei ole, sillä juuri siellä vieraillessamme menossa oli jonkin sortin siunaus, ja kuvia ei saanut ottaa. En osaa sanoin kuvata miten upea ilmestys kirkko sisältä oli. Koskaan en ole vastaavaa nähnyt. Muutoin Kronstadt ei herättänyt mitenkään suuria tunteita. Kronstadtista ammuttiin ensimmäiset laukauksen Suomen puolelle kuuluisien Mainilan- laukausten jälkeen. 




Perjantaina alkoi matka kotiin, jota kesti 13 tuntia, ennen omaan ihanaan suihkuun ja sänkyyn pääsyä. Sitä ei osaa arvostaa asioita ennen kuin niitä ei ole. Oma sänky ja kunnon tyynyt. PUHDAS SUIHKU JA WC, veden paine. Ja kirjaimet joista ymmärtää jotain. Venäjällä suurta turhautumista aiheutti se, ettei missään ymmärtänyt mitään. Kirjaimet oli yhtä siansaksaa ja ihmisten puhe ihan yhtälailla. 


Haluamatta kuulostaa ilkeältä Venäjä matkakohteena tippui reissun jälkeen lähes viimeiselle sijalle. En ymmärrä venäläistäkulttuuria tuhota historiallisesti arvokkaita asioita. Tai pysty ymmärtämään mm. sitä, että suomalaisten vanhoista hautakivistä on tehty KATUKIVETYSTÄ. En pysty enkä yritä ymmärtää. Sodan jälkeen tietty kauna on aina olemassa, mutta toisten ihmisten kunnioitusta pitää silti olla olemassa. Venäjällä ei selvästi myöskään arvosteta puhdasta, kaunista luontoa, vaan esimerkiksi Koivistolla pysähtyessämme kävelin rantaan ja totesin sen olevan tyystin pilalla sillä ranta oli täynnä lasia. Roskaa oli joka paikalla ja usein törmäsin myös puoliksi maantasalla oleviin palaneisiin rakennuksiin. Ylittäessämme rajan Suomen puolelle huomasi eron selvästi. 



Matka oli upea, sillä omatkin sukujuureni ovat alueella. Olen matkan aikana kuullut uskomattomia selviytymistarinoita ja saanut uuden kosketuksen todelliseen historiaamme. Maisemat Suomen Lahden rannoilla olivat sanoinkuvaamattoman upeita ja ilmasto kuin pidemmällä etelässä. Rajajoen varrella näky edelleen pommitusten jälkiä. Puut ovat katkenneet runkojen puolestavälistä ja pommien kraaterit ovat edelleen olemassa. Myös juoksuhautojen jäljet olivat edelleen olemassa. Rajajokea ylittäessä porukan perältä lainattiin Tuntematonta Sotilasta:

Nyt juur. Täl hetkel Hietasen poika astu ulkomail. 
Venäjällä ollahan Pojat.